YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus syntyi maailmaan, joka oli nähnyt ihmisarvon romahtamisen. Toisen maailmansodan jälkeen laadittu asiakirja ei ollut vain reaktio tapahtuneeseen, vaan lupaus tulevaisuudelle, jossa jokainen ihminen on syntyjään vapaa ja yhtä arvokas. Julistus rakentuu ajatukselle universaalisuudesta eli siitä, että oikeudet eivät riipu kansallisuudesta, varallisuudesta, sukupuolesta tai asemasta.

Silti, vuosikymmeniä myöhemmin, joudumme yhä kysymään: toteutuvatko ihmisoikeudet aidosti myös hyvinvointivaltioissa? Vai olemmeko alkaneet nähdä ne pikemminkin taloudellisena taakkana?

Usein ihmisoikeudet yhdistetään ensisijaisesti sananvapauteen, poliittisiin oikeuksiin ja oikeusturvaan. Nämä oikeudet ovat luonnollisesti keskeisiä. Harvemmin kuitenkaan muistetaan, että YK:n ihmisoikeuksien julistus turvaa myös oikeuden aineelliseen ja sosiaaliseen turvaan. Julistuksen mukaan jokaisella ihmisellä on oikeus riittävään elintasoon, ruokaan, asuntoon, terveyteen ja hyvinvointiin. Jokaisella on oikeus sosiaaliturvaan sairauden, työttömyyden, työkyvyttömyyden ja vanhuuden varalta. Julistus velvoittaa yhteiskuntia turvaamaan äideille ja lapsille erityisen suojan. Tämä tarkoittaa, että ihmisoikeudet eivät ole vain vapautta mielipiteeseen, vaan vapautta myös puutteesta, turvattomuudesta ja köyhyydestä.

Juuri tässä ihmisoikeuksien kentässä käydään tänä päivänä hiljaista, mutta silti hyvin äänekästä kamppailua. Sosiaaliturva, perusturva ja julkinen hyvinvointi nähdään yhä useammin menoerinä, joita voidaan leikata taloudellisen tilanteen kiristyessä. Taloudesta on tullut perustelu ratkaisuille, jotka heikentävät yksilöiden mahdollisuuksia elää ihmisarvoista elämää. Kun asuminen kallistuu, toimeentulo heikkenee ja palvelut etääntyvät, eivät ihmisoikeudet toteudu käytännössä, vaikka ne olisivat yhä kirjattuna lakiin ja periaatteisiin.

On kuin ihmisoikeudet olisi jaettu kahteen luokkaan: niihin, joita puolustetaan äänekkäästi, ja niihin, joiden ajatellaan joustavan talouspaineissa. Kuitenkin juuri sosiaaliset oikeudet määrittävät, onko ihmisellä todellinen mahdollisuus käyttää muitakin oikeuksiaan. Ilman turvallista elämää ei ole vapautta. Ilman perusturvaa ei ole yhdenvertaisuutta. Ilman ihmisarvoista arkea eivät oikeudet ole muuta kuin sanoja paperilla.

Ihmisoikeuksien todellinen tila paljastuu yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevista: siitä, kuinka vanhukset pärjäävät, kuinka lapsiperheillä riittää ruoka, kuinka sairaat saavat hoitoa ja kuinka työttömyys vaikuttaa ihmisen arvoon yhteiskunnassa. Ihmisoikeudet eivät ole abstrakteja ihanteita, vaan konkreettisia kokemuksia arjessa.

Tässä valossa on perusteltua todeta, että nykyinen valta – istuva hallitus – ei toteuta ihmisoikeuksia silloin, kun se toistuvasti leikkaa toimeentulosta, hyvinvoinnista ja sosiaaliturvasta. Nämä eivät ole vain budjettikysymyksiä, vaan ydinkysymyksiä siitä, millaista ihmisarvoa tässä yhteiskunnassa puolustetaan. Kun oikeuksia kavennetaan säästöjen nimissä, kavennetaan samalla ihmisten elämän mahdollisuuksia.

Ihmisoikeudet eivät ole neuvottelukortti talouspolitiikassa, vaan perusta, jolle yhteiskunta rakennetaan. Ne eivät ole kuluerä, vaan sijoitus ihmisyyteen ja vakaaseen tulevaisuuteen. Jokainen sukupolvi joutuu tekemään saman kysymyksen uudelleen: mistä olemme valmiita tinkimään ja mistä emme?

Vastaus tähän määrittää, olemmeko todella sitoutuneet ihmisoikeuksiin vai pelkästään tottuneet puhumaan niistä.

Blogi kirjoitus ihmioikeuspäivänä myös demarinaisten sivustolla: Tawar Salari: Ihmisoikeudet eivät ole neuvottelukysymys, vaan hyvinvointivaltion perusta! | Demarinaiset