Otan kantaa tähän huivi-, niqab- ja burkakeskusteluun, vaikka asioita on selvästi lähdetty sekoittamaan. Haluan aluksi rauhoittaa: kukaan ei ole suoranaisesti puhunut huivista, vaan keskustelu on koskenut kasvojen peittämisestä.

Olen pitkään pohtinut, otanko tähän keskusteluun kantaa, vaikka oma kantani on ollut selvä jo kauan. Muslimina näen, että lapsen oikeudet pitäisi asettaa vanhempien uskonnonvapauden edelle. Lapsella on oikeus elää ja olla lapsi sukupuoleensa katsomatta, ilman uskonnon asettamia sukupuolirajoitteita. Tätä ajatusta kuitenkin moni muslimivanhempi kyseenalaistaa ja painostaa lasta tekemään valinnan, joka tosiasiassa ei ole hänen omansa.

Jos joku on vähänkään perehtynyt lasten psykologiaan tietää, että lapsi lähes aina valitsee sen, mitä vanhemmat toivovat, jopa ääriolosuhteissa. Siksi on epärealistista ajatella, että lapsi voisi aidosti itse päättää jonkin asian käytöstä, jos koti painottaa sen olevan velvollisuus ja hyve. Tästä syystä pidän tärkeänä, että keskustelua lasten oikeuksista käydään rohkeasti ja avoimesti.

On tärkeää, että yhteiskunnassamme puhumme avoimesti siitä, mitä arvoja ja oikeuksia tulemme puolustamaan. Tämä keskustelu ei ole rasistista, eikä se ole oikeiston tai vasemmiston välistä kiistelyä, vaan tällainen keskustelu kuuluu terveeseen ja vapaaseen demokratiaan. Olemme jo liian pitkään piilotelleet itseämme tämän kysymyksen edessä, vaikka se on väistämättä käytävä jossain kohtaa.

Lapsella on oikeus olla osa ikätovereidensa maailmaa: leikkiä, harrastaa, oppia ja kasvaa ilman ulkoisia rajoitteita, jotka erottavat hänet muista tai määrittelevät hänet sukupuolen tai vanhempien uskonnon kautta. Tämä ei ole vain mielipide, vaan se perustuu myös YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen, jonka Suomi on ratifioinut. Sopimus velvoittaa meitä asettamaan lapsen edun ensisijaiseksi kaikissa lapsia koskevissa päätöksissä.

Pidänkin ironisena sitä, että monet, jotka eivät halua ääri-islamin tulkintoja Suomeen, ovat samaan aikaan valmiita leikkaamaan kotoutumisen määrärahoja olemattomiin, mikä puolestaan ruokkii entisestään tällaista poliittisia ääriliikkeiden tulkintoja. Kovien keinojen lisäksi on entistä tärkeämpää panostaa pehmeisiin ratkaisuihin. Pehmeitä keinoja on olemassa: vanhempien kouluttaminen ja kotoutumisen tukeminen. On huomattavasti parempi ja myös edullisempi vaihtoehto saada vanhemmat ymmärtämään, että lapsella on oikeus olla lapsi ja oikeus itse aikanaan valita uskonsa, kuin yrittää pakottaa ihmisiä käyttäytymään tavalla, jonka me koemme parhaaksi. Pakottaminen ei ratkaise ongelmaa, se ainoastaan lisää vastapuolen radikalisoitumisen riskiä.

On meidän koko yhteiskuntamme vastuu huolehtia, että kaikille lapsille luodaan turvalliset ja yhdenvertaiset lähtökohdat elämään. Siksi tarvitaan ratkaisuja, ei pelkkää kritiikkiä. Vain sitä kautta voimme aidosti vahvistaa lasten oikeuksia ja rakentaa yhteiskuntaa, jossa jokaisella on mahdollisuus kasvaa vapaana ja yhdenvertaisena.

Minua on monesti kritisoitu siitä, että en sano samoja asioita kuin (länsimaalainen) feministi.  Tähän on helppo vastata, sillä olen Lähi-idästä lähtöisin oleva feministi, joka tuntee alueen uskontojen taipumuksen naisen alistamiseen. Olen sille hyvin allerginen, paljon allergisempi kuin moni länsimaalainen feministi. Tämä henkilökohtainen kokemus tekee äänestäni erilaisen länsimaisiin feministeihin nähden, jotka sinisilmäisesti vastaanottavat ultraradikaaliset poliittisen tulkinnat uskonnosta vedoten uskonnon vapauteen ja tasa-arvoon.

On erittäin kyseenalaista käyttää ihmisoikeuksia ihmisoikeuksien polkemiseen. Juuri siksi koen velvollisuudekseni sanoa ääneen: lapsen oikeus on aina asetettava vanhemman oikeuden edelle.